Päättäjämme pyörivät jatkuvasti tuskallisessa ympäristöajattelussa. Mistä heidän tulisi valita jatkossa energiamme: biovoimasta, fossiilivoimasta vai ydinvoimasta? Kaikesta energiasta saamme niin ympäristöllisiä hyötyjä kuin haittojakin. Vaikeaksi valinnan tekee se, että haittojen kestosta ja voimasta kansanedustajat eivät itse ehdi saada selvyyttä. Siihen pystyvät vasta tulevien aikojen historian kirjoittajat.


Historian janalla energian haitoilla on kolmea mittaa: on ikuisia jätteitä, on sukupolvisia saasteita ja on lyhytaikaisia päästöjä. Ydinvoimaa rasittaa säteilyjäte, joka on muurattava peruskallioon 200 000 vuodeksi. Sen lopullista hoitovastiketta ei tiedä kukaan. Se ohitetaan ulkoistamalla tappio kolmannelle osapuolelle. Tappiota ei maksa ydinsähkön tämän päivän tuottaja eikä kuluttaja. Sen maksaa vasta tulevien sukupolviemme ketju.


Hiilidioksidi on tyypillinen yhden sukupolven jäte. Vuonna 1959 sen pitoisuus ilmakehässä oli 316 ja hieman yli 400 miljoonasosaa, eli 28 prosenttia korkeampi. Tiede on jo selvittänyt, että hiilidioksidin palautus vanhalle tasolleen onnistuu puolen vuosisadan aikana, kunhan maailman maat palauttamiseen sitoutuvat. Tätä painotti myös Pariisin ilmastokokous 2015.


Lyhytaikaisia päästöjä ovat puun poltosta savuun leijuvat tuhkan pienhiukkaset ja kivihiilen ilmaa happamoittava rikki. Ne ovat insinööritietein ratkaistavia ongelmia, niiden poisto hallitaan, poiston kulut tiedetään ja ne kuuluvat sähkön hintaan.


Tulevat historioitsijat punnitsevat, valitsivatko tämän päivän päättäjät energialähteistä hyvät, pahat vai rumat. Jo sadan vuoden päästä he voivat nimetä fossiilivoiman rumaksi, kun sen annettiin lämmittää ilmakehä. Jo tuhannen vuoden päästä he voivat nimetä ydinvoiman pahaksi, kun säteilevän rapistuvia ydinluolastoja joutuu muuraamaan umpeen yhä useammin ja yhä työläämmin.


Ajattoman hyväksi energialähteeksi he voivat nimetä biovoiman. Se oli vuosituhannesta toiseen aidosti uusiutuvaa, puiden itseensä turvallisesti varastoimaa energiaa. Historiaa ennalta ajattelevien, uusien päättäjien kannattaisi ajaa energia-ajattelu uusiin puihin.


Veli Pohjonen
maatalous- ja
metsätieteiden tohtori
metsänhoitotieteen dosentti Helsingin yliopistossa
Kuusamo

------------------------------------------------------------------------------------

Mökinmies

Ihan oikeat, perinteiset mökinmiehet ovat käyneet vähiin, vai ovatko he jo loppuneet kokonaan? Muutamia vuosikymmeniä sitten heitä vielä oli joka kylällä.

He olivat yleensä kunnon kyläläisiä, joille ei ollut suotu isoja omaisuuksia. Niinpä työtä oli tehtävä siellä, missä sitä oli. Metsätyöt ja tietyöt olivat useimmin elannon takeena mökinmiehille ja heidän perheilleen.


Omalta kylältämme muistan monta rehtiä mökinmiestä. Yksi heistä sai pääasiallisen toimeentulonsa pilkkomalla polttopuita läheisen kansakoulun tarpeisiin. Toinen, jalkainvalidi, kulki hätäaputöissä polkupyörällä. Pyörän polkimeen oli asennettu mäystin, joten polkeminen onnistui yhdelläkin jalalla. Toinen jalka riippui jäykkänä sivulla. Kolmas mökinmies asui Pirnesojan partaalla yksihuoneisessa kodissaan ison perheensä kanssa. Myös hän kulki polkupyörällä työmailla, jotka sijaitsivat kymmenien kilometrien päässä.


Oma isänikin oli mökinmies. Asumuksena oli hirsimökki, kulkuneuvona hänelläkin polkupyörä ja mökin ympärillä muutama hehtaari peltoa. Kun hän oli 50-vuotias, hän hankki hevosen, elämänsä ensimmäisen. Vähitellen kertyi myös ajokalusto. Kärryt ja reet hän teki itse. Karhi, niittokone, haravakone ja muut hevosvetoiset vempeleet löytyivät ostamalla kylältä ja kauempaakin.


Hevosmiehen arvoon noustuaan hän jätti tietyöt ja rupesi ajamaan hevosajoja kyläläisille. Tarvitsijoita oli paljon, sillä nykyiseen verrattuna isoja ja varsinkin pieniä tiloja oli seudulla paljon. Monet olivat hevosettomia, sillä lehmän katsottiin olevan tuottoisampi kotieläin. Hehtaarin verran heinämaata oli varattava kummallekin, että talven yli selvittiin.


Heinäkuorma yhdelle, ranganajoa toiselle, sonnan siirtoa navetoitten takaa pelloille. Kesällä oli perunan istuttamista ja multausta sekä haravakoneen ajoa heinäpelloilla. Sen suuret, rautaiset rattaat rahisivat miehekkäästi soratiellä. Mökinmies lienee ollut peräti onnellinen, kun ruunan vaalea harja heilahteli terhakasti ja kaviot kopisivat. Hevosvaljaat viettivät yönsä tuvan ovisuunurkassa ja talvi-iltoina hevonen illastettiin tilley-lampun valossa.


Mökinmiehellä ei ollut hevosen lisäksi monta arvoesinettä. Työkaluja tietysti oli: höyliä, kirveitä, kaarisaha, kuokkia ja lapioita. Tuvan katonrajassa riippui kahden tukevan naulan varassa kaksipiippuinen haulikko, sillä metsästys oli mökinmiehen harrastus. Oli hänellä taskukellokin, joka riippui vitjoistaan tuvan päätyseinällä, jos ei ollut käytössä, siellä kellotaskussa, joka tuohon aikaan vielä kuului työhousujen varusteisiin. Seinäkellokin oli seinällä ja se kajautteli komeasti lyöntinsä puolen tunnin välein. Jossakin piirongin laatikon pohjalla lojui mitali sota-ajan ansioista. Rahapussia hänellä ei ollut milloinkaan. Sen tehtävän korvasi puseron rintatasku, jossa työpalkat kulkeutuivat kotimökkiin.


Oliko mökinmiehellä muita iloja? Muutama vakioveikkauksen rivi tehtiin viikoittain naapurin vanhanpojan kanssa ja tarkastettiin lauantai-iltaisin. Radio oli ja siitä kuunneltiin iltaisin Viisasten kerhoa ja kuunnelmia sekä sunnuntai-iltapäivisin Listaa, jota vuositolkulla hallitsi Aikamiesten Iltatuulen viesti.


Mökinmiehellä oli hyviä kavereitakin, muutama. Heidän kanssaan ajeltiin pyhisin melko kaukanakin ja joskus arki-iltaisin pistäydyttiin koko väellä toisten kyläläisten kodeissa. Kalle oli paras metsästyskumppani, Aarne muuten vain mukava kaveri. Väinö oli sukulainen ja naapuri, hyvä tarinankertoja. Toisen naapurin Eemilillä oli televisio, josta saattoi käydä katsomassa hiihtokilpailuja ja kotimaisia elokuvia.


Mökinmiehen elämä katkesi sydänkohtaukseen keskellä yötä melko nuorena. Melkoisen tavallinen tarina siis.

 

Tapio Isokivelä

------------------------------------------------------------------------------------

Kiitokset terveydenhoidosta

 

On aika kiittää Oulaskankaan ja terveyskeskuksen vuodeosastoa. Olin siellä ennen vuodenvaihdetta eri osastoilla potilaana ja näin ollen haluan kiittää lääkäreitä, hoitajia ja kaikkia henkilökuntaa, jotka tavalla tai toisella oliva mukana. En nyt näin halua yksilöidä omaa tilaani mikä oli.
Täytyy heitä kunnioittaa ja arvostaa mitä hoitotyö on. Se on raskasta myös henkisesti ja palkitsevaa. Ilman heitä emme selviäisi.

Pauli Huotari
Oulainen

------------------------------------------------------------------------------------

Minne vauvat katuaa? 

 

Mistä kuulluu uuen ihimisen ensimmäine hauras henkäsy? Kuka sen ehttii syämmeesä tallettaa? Kuka kiinnittää sinisiä ja punasia nuppineuloja korkkitaulluun merkiksi sen päivää syntynneistä? Kuka isttuu hilijjaa keskellä yötä, tuuittaa sylissä tuttuun rytmmii? 

Ne mennee syntymmään paremmin, oppimmaan ison kirkon tavolle, syntymmään nopiammin, mutta ossaa piättää syntymän ihimettä automatkan ajan – evoluutio valihttee jatkossa piätyskykysiä jäläkeläisiä.


Ei siinä ehi nuppineuloja kiinnitellä eikä mehtien rytmissä tuuitella ku puoli Suomia parkassee sarijatulella. Minne meiän vauvat katuaa?


Tämä kaupunki

 

Tämä ei oo minun kaupunki. Täällä pakkanen piirttää ikkunnaan outoja kuvia, lapset puhhuu vierasta kieltä ja vasttaantulijaa ei oikkein kehttaa kahtua silimmii. Tämä kaupunki alakkaa semmosten ihimisten ajatuksista, jotka ei ennää asu täällä, mutta tiettää sen olevan olemassa.


Tämä kaupunki hengittää eri tahttiin peltojen ja rautatien kanssa. Se yrittää napata kiinni pendolinon vikkelästä kylestä, mutta saa pikajunan siniset vaunut. Hilijenntynneellä kylänraitilla kaikkuu rattorien kaasutukset ja äitien huokkaukset.

 

Oulainen – sulettu ryhymä


Joskus sitä pysähttyy miettimmää perusteltua syytä olla olemassa ja sitte erehttyy sellaammaan Oulainen-ryhymän sivuja naamakirijassa. Siellä käyään rakentavvaa dialokia naama nyttyrällä. Päivitykset täyttyy mopojen ja rattorien kuolinkorinoista, rutatuista enerkiajuomatölökeistä, koirien jätöksistä toisten piholla, pitkkää vilijaa kasvavista puisttoista, kissojen olemassaolosta ja joessa nököttävistä puistonpenkkeistä.


Siellä purnattaa ku ikkää ei mittää tapahtu ja sitte ku tapahttuu, kukkaa ei mee, paitsi Juho Oksan myyjäissii.


Eniten kuohuttaa kullannuppujen tekemiset ja siitä sikiävät filosoofiset mietinnöt kasvatusvasttuusta. Aina löyttyy joku, joka käy sorkkimassa muurahaispessää ja hakkee popparit.
Eniten tykkäyksiä saa, jos ossaa muottoilla nekatiivisen sanottavasa mahollisimman kärkkäästi, ossaa huuttaa vasttuusseen jotakin toista eikä tunnista sarkasmia.
Joskus saatettaa laitettaa syämmiä ja kiitellään vanhusta auttanutta nuorta.


Ainua tottuus, josta kaikki on sammaa mieltä on, että katulamput pallaa aina väärrään aikkaan.
Ja siitä tiettää, että me ollaan elossa, meiän olemassaololla on oikkeutus ja me ollaan samallaisia ku muutki.

 

Kolumni tarjoili esimakua ennen joulua ilmestyvästä Jokihelmen opiston kirjoittajapiirin teoksesta Outohiuksisia ihimisiä.

 

Essi Rahja

------------------------------------------------------------------------------------

Huumeiden käyttö ei saa arkipäiväistyä

 

Kuluneen vuoden aikana on uutisoitu alkoholin käytön vähentymisestä nuorison keskuudessa. Yle uutisoi taannoin, kuinka Terveyden ja hyvinvoinnin laitos tutkii syitä nuorten alkoholin käytön vähentymiselle.


Tuloksia positiivisen kehityksen syistä on luvassa myöhemmin, mutta teorioita on pohdittu paljon. Näitä ovat alkoholin hinnan nousu, kauppojen omavalvonnan parantuminen, koulutustason nousu, hyvinvoinnin lisääntyminen, teknologian kehittyminen sekä se, ettei juominen yksinkertaisesti ole enää cool.


Huumeiden käyttö sen sijaan on lisääntynyt viime vuosina. Selittääkö tämä alkoholin käytön vähenemistä, toisin sanoen, ovatko huumeet cool? Suomessa käytetään nousevissa määrin kannabista.


Esimerkiksi Oulussa huumeiden käytön lisääntyminen on näkynyt niihin liittyvien pidätysten ja takavarikointien määrässä. Sosiaali- ja nuorisotyöntekijöiltä kantautuu perustellusti huolta siitä, että lapset oppivat ”pössyttelyn” olevan normaalia. Jotkut vanhemmat saattavat käyttää kannabista jopa lasten nähden. Kannabiksen vaikutukset voivat aluksi olla rentouttavia, mutta haitat ilmenevät pitempiaikaisessa käytössä.


Kansallisen Lastenliiton Pohjois-Pohjanmaan piirijärjestö on sitä mieltä, että mietojen huumeiden käytön arkipäiväistämistä tulee välttää. Lapsille pitää varoa antamasta käyttäytymismallia, että niin rentoutuminen kuin surujen kohtaaminen tapahtuvat ainoastaan päihteiden avulla.


Jokainen lapsi tarvitsee turvallisen ja päihteettömän aikuiskontaktin. Heille on myös tarjottava mahdollisuuksia kiinnostavalle tekemiselle. Ostoskeskuksissa ja kaupungilla notkumisen sijaan lapsille ja nuorille on oltava turvallisia ajanviettopaikkoja, joissa on läsnä myös aikuisia.


Harrastustakuusta on keskusteltu laajasti kuluneina vuosina. On esitetty, että jokaiselle lapselle taataan vähintään yksi harrastus. Päättymässä olevan lasten- ja nuortenjärjestöjen aloittaman Lastenviikon (viikko 47) teema oli harrastaminen.


Kansallisen Lastenliiton Pohjois-Pohjanmaan piiri haastaa yritykset ja yksityishenkilöt tukemaan lasten ja nuorten harrastusmahdollisuuksia. Haastamme myös kaupunkeja, kuntia ja yhteisötoimijoita tarjoamaan entistä suuremmassa määrin tiloja ja toimintaa myös lapsille ja nuorille.

 

Elsi Salovaara, puheenjohtaja
Kristiina Karjalainen, piirikoordinaattori

---------------------------------------------------------------------------------------------------

 

Niin loppui sirkkaleipä Lehtolasta

 

Viime perjantaina sekin sitten koettiin. Mutta ei toki täällä pohjoisen periferiassa. Pääkaupunkiseudun herkkusuut saivat maisteltavakseen maailman ensimmäistä sirkkaleipää. Kolumnissani ei ole kirjoitusvirhettä: ei siis Sirkka-leipää, vaan sirkkaleipää. Ensiksi mainittu vaihtoehto olisikin ollut jo turhan raflaava.


Ja kuinkas siinä sitten kävikään. Maailman ensimmäinen sirkkaleipä a’la Fazer myytiin Helsingissä, Vantaalla ja Espoossa loppuun hetkessä. Sirkkaleivässä kasvatetut kotisirkat on kuivattu ja jauhettu jauheeksi sekä lisätty muiden jauhojen sekaan. Yhdessä leivässä on 70 sirkkaa.


Voisin sanoa, kuten kansakoulun vanhassa lukukirjassa: ja niin loppui (sirkka)leipä Lehtolasta. Aika osuva sanonta meikäläiselle, jonka mies omistaa Lehtola-nimisen talon. Loppui siis ennen kuin oli alkanutkaan.


Eipä silti. Mielelläni olisin sirkkaleipää maistellut. Minulla kun ei ole minkäänlaisia ennakkoluuloja ruuan suhteen, kuten viime vuosikymmeninä on ruvennut ulospäinkin näkymään.


Vielä parikymmentä vuotta sitten inhosin oliiveja. Sitten erehdyin istahtamaan opiskelijakaverini kanssa ylöjärveläiseen ravintolaan. Maistoin yhden inhotuksen hänen pizzastaan. Muuta ei tarvittu, jäin koukkuun oliiveihin välittömästi.


Olen viimeisen kolmen kuukauden ajan noudattanut Miia-pt:ni oivallista neuvoa: enemmän proteiineja. Sirkoissahan niitä piisaa, siis proteiineja. Tavallisen maukkaassa kotisirkassa on reilusti yli puolet proteiinia ja vain pikkuisen rasvaa. Lisäksi se päästelee metaania paljon vähemmän kuin lehmä. Jos päästelee ollenkaan. Tämän vertaakaan en kotisirkkojen elämästä tiedä.


Lehmässä on sirkkaan verrattuna proteiineja vain alle puolet. Loppuosa on oikeastaan pelkkää rasvaa. Ja onhan lehmää kasvatettava kuukausi- jopa vuositolkulla ennen kuin sen voi syödä pois. Leikeltynä lehmä mahtuu lautaselle, mutta sirkka sopii suuhun sellaisenaan. Oi, mikä sulosointuinen s-kirjainten sihinä suussa soikaan!
Leikki sikseen. Ainakin hetkeksi. En minä sirkkoja söisi. Olen lapsesta lähtien tykännyt hyönteisistä. Minua eivät inhota hämikset eivätkä pelästytä paarmat. Lisäksi olen viimeisen kahden vuoden aikana vähentänyt lihan syöntiä radikaalisti muutenkin.


Oikein odotan kauhulla joulua kinkkuineen. Kaksi vuotta olen epätoivoisesti yrittänyt poistaa (en paistaa) kinkut Lehtolasta. Harmittelen, koska arpajaiset on keksitty. Ja vielä harmillisempaa on, että talossa on hannuhanhimaisen hyväonninen poika, joka on kaksi joulua peräkkäin kantanut kinkun kotiin arpajaisista. Odotan epätoivoisena ei kahta ilman kolmatta -sanonnan toteutumista. Kasvissyönnin lisäämiseni kärsinee jälleen tänäkin jouluna pahan kolauksen.


Aion silti jatkaa sinnikkäästi. Kahteen vuoteen en ole lihaa juurikaan suuhuni pistänyt. Se on helppoa, kun kotona on pakastin täynnä marjoja ja hirveä. Jälkimmäistäkään en juuri enää syö, vaikka kokkaan kyllä. Onneksi metsästävä parempi puoliskoni ei lue tätä kolumnia.


Mussutan tyytyväisenä lounasruuaksi ostamaani salaattia, pinaatinlehtiä leivän päällä sekä kirsikkatomaatteja, joita suorastaan rakastan. Tykkään kalasta ja kananmunista, ihan vähän kanoistakin.


Yrittäkööt muut vähentää lihankulutustaan ja pelastaa maapallon kotisirkkoja hotkimalla. Minä aion lennähtää kevyesti kuin heinäsirkka sirkkaleipien ohitse. Niin konkreettisesti kuin kuvaannollisestikin. On parempi vain jatkaa Kippari Kallen tapaan pinaatinlehtien mussuttamista tavallisen ruisleivän päällä.
Katsotaanpa kahden vuoden päästä, kuinka käy meikäläiselle. Ja kuinkahan mahtanee käydä kotisirkoille. Omasta puolestani toivotan niille parempaa elämää ja inhimillisempää kuolemaa jossakin muualla kuin Lehtolan leivissä.

 

Asta Uusivirta

 

---------------------------------------------------------------------------------------------------

Digitalisaatio – viisaammin,  paremmin, tehokkaammin?

 

Juuri nyt digitaalisuudesta puhutaan joka puolella. On digipalveluja, digilehtiä, digi-sitä ja digi-tätä. Mutta mitä se edes tarkoittaa ja onko siitä mitään hyötyä?
Yleisesti ottaen digitaalisuus on asioiden tekemistä tietoliikenneyhteyksien avulla teknologiaa hyödyntäen. Se ei ole osa vain it-yritysten tai suurten organisaatioiden arkea, vaan osa meidän kaikkien arkea nyt ja etenkin tulevaisuudessa.


Käytännössä tietoliikenneyhteyksiä hyödyntämällä voi esimerkiksi tehostaa ajankäyttöään, vähentää matkustuksen ja kulutetun polttoaineen määrää sekä tavoittaa vaivatta muita ihmisiä: läheisiä, laajempia yleisöjä, asiakaskuntia ja kaukaisempiakin yhteistyökumppaneita. Voi kerätä, analysoida ja hallita tietoa tehokkaammin, voi markkinoida ja myydä paremmin sekä löytää uusia tapoja tehdä työtä.


Tähän saakka toiminnan muutokset ovat olleet merkittäviä etenkin pankkipalvelujen, terveys- ja hyvinvointipalvelujen sekä kaupan palvelujen parissa. Mutta lisää on luvassa, kiihtyvällä tahdilla.


Suurin este digitaalisuuden etenemiselle ovat vanhat rutiinimme ja asenteemme. Hyödymme vasta, kun riittävän moni käyttää sähköisiä palveluja. Tämä vaatii helppokäyttöisyyttä, koulutusta ja markkinointia, jota nykypäivänä onkin tarjolla yhä enenevissä määrin.


Tietokoneiden ja -verkkojen käyttö vaikuttaa moniin maamme perinteisinä heikkouksina pidettyihin seikkoihin: etäisyydet kutistuvat ja laajan harvaan asutun alueen logistiikasta saadaan tehokkaampaa. Lisäksi digitaalisuus voi parantaa työn tuottavuutta, vähentää tuhlausta ja luoda pohjaa kestävämmälle kehitykselle. Asioita on mahdollisuus tehdä viisaammin ja paremmin - aikaa, rahaa ja muita resursseja säästäen.


Digitaalisuus sinänsä ei ole, eikä sen pidä olla itseisarvo. Kaikkeen sähköinen toiminta ei sovi. Mutta tällä hetkellä on vielä paljon hyödyntämättä. Etenkin maaseutualueilla verkkoyhteyksistä voi olla valtavasti apua. Muun muassa etätyön mahdollisuudet ja sähköisten palvelujen käyttöönotto auttavat kyliä pysymään elinvoimaisina.


Ympäri Suomea on parhaillaan käynnissä erilaisia digitaalisuuden edistämiseen liittyviä hankkeita. Pohjois-Pohjanmaan Kylät ry ja Kainuun Nuotta ry tekevät alueella ylimaakunnallista yhteistyötä sähköisten palvelujen hyödyntämisen edistämiseksi maaseuturahaston tukemassa Rajaton Verkosto -hankkeessa.


Digitaalisuus koskettaa meitä kaikkia. Joten nuoret ja vanhat, jokainen asukas, kylä, kunta, yhdistys ja yritys: ollaan rohkeita, avoimia ja aktiivisia! Kokeillaan, opitaan ja innostutaan!

Maarit Vuorela
projektipäällikkö
Rajaton Verkosto -hanke
Pohjois-Pohjanmaan
Kylät ry

---------------------------------------------------------------------------------------------------

 

 

 Erma 2x65

 

   


Tokola   

   Pajala

yhteystiedot

Liitteet