Kolumni: Laulun lahja

Monille meille oli kouluaikana suoranainen trauma, kun piti osallistua laulunkokeisiin. Ettäkö pitäisi laulaa ihan yksin, kaikkien kuullen! Ei helkkarissa!
Ainakin monet pojat vierastivat yli kaiken lauluvuoroaan koulun laulunkokeissa. Tytöt sen sijaan esittivät laulunsa jopa innostuneesti. Mutta heidänhän ei tarvinnutkaan pelätä ”miehuutensa” menettämistä!

Monet kouluikäiset olivat muutenkin arkoja esiintymään yksin. Esitelmän pito luokan edessä oli kauhun paikka monelle. Se sai sydämen hakkaamaan ja äänen värisemään. Yleensä kaikki suoriutuivat tästäkin tehtävästä vähintäänkin tyydyttävästi.
Joillakin tuo julkisen esiintymisen kammo jatkuu aikuisiälläkin. Toisilla se taas muuttuu suoranaiseksi esiintymishaluksi. Ajatellaanpa vaikka karaokea, joka on nykyään hyvin suosittua. Entiset pelkurit astelevat ilomielin esiintymislavalle ja kajauttavat vailla häpeää ilmoille sellaisen laulun, joka on heille sopiva. Olen yksi heistä, jotka ovat muuttuneet pelkureista rohkeiksi.

Ja mitä ihmettä laulamisessa olisi hävettävää? Sehän on Luojan lahja osalle ihmisistä. Eivät kai Reijo Taipale tai Kari Tapio – esimerkiksi – ole menettäneet miehisyyttään, vaikka ovatkin antautuneet lahjojensa ansiosta laulajan ammattiin ja nousseet suuriksi kansansuosikeiksi. Tosin he kumpikin ovat jo poistuneet keskuudestamme, mutta ihan nuoriakin laulajaidoleita – räppäreitä ja muitakin – on vaikka kuinka monta. Nimet tiedän, mutta näin keski-iän ylittäneelle setämiehelle heidän musiikkinsa on vierasta.
Itse innostuin karaokesta ystäväni aviopuolison vaikutuksesta. Hän innostui asiasta myös ihan aikuisiällä ja hänestä tuli karaoken himoharrastaja, varsinkin kotona. Minäkin hankin karaokelaitteet ja aikamoisen kasan levyjä. Yllätyin, että minullekin oli suotu jonkinlainen laulun lahja, vaikka niissä kammottavissa koulun laulunkokeissa ei olisi sitä voinut kuvitellakaan. Mutta eronahan oli se, että enää en pelännyt tai hävennyt laulamista.

Muutamana vuotena kävin esiintymässä karaoketansseissa ja osallistuin myös kilpailuihin, tosin ilman menestystä. Sitten jouduin palkattoman omaishoitajan asemaan. Siihen jäivät laulamiset muualla, kuin kotikaraokessa. Kun tapahtui vielä pahempaa, juuttuivat laulut kurkkuun myös kotona. Mutta kukapa tietää, vaikka taas joskus nousisin sinne Petäjäskosken nuorisoseuran lavalle ja esittäisin kunnon tangoja. Toistaiseksi laulaminen on taka-alalla. Tiedän kuitenkin, että minullekin on annettu mitä melkoinen laulun lahja. Ja iso ääni! Enää en pelkää, kuten koulun laulunkokeissa.

Tapio Isokivelä