Mainos

Kolumni: Kaukainen rippikoulu

Elokuun lopulla vietettiin vuonna 1969 ripille päässeiden 50-vuotistilaisuutta. Kauan heitin arpaa, lähdenkö juhlaan vai en. Lähtemättä kuitenkin jäi.
Ajattelin, että tuskinpa minua siellä kaivataan. En muistanut ketään, jonka erityisesti haluaisin tavata. Olinhan silloinkin, puoli vuosisataa sitten, niitä hiljaisia ”takarivin Taaveja”, joten tiesin, ettei kukaan minun tapaamistani myöskään odota.

Muistan toki rippikoulumme ajan ja suuren osan kumppaneistani. Polkupyörällä naapurin pojan kanssa siellä kuljimme.
Sinä vuonna oli jo lokakuussa kipakoita yöpakkasia, joten tukka kuurassa poljimme tuota reilun peninkulman matkaa aamuisin. Jotkut tulivat rippikouluun traktorilla. Ajokortinhan sai jo viisitoistavuotiaana.
Rippikouluiässä ollaan juuri kehittymässä aikuisiksi. Siksi ainakaan meidän rippikoulussamme ei esiintynyt aiempien koulujen tapaan mitään koulukiusaamista tai pahempaa keljuilua. Kaikilla siinteli varmaan mielessä tulevaisuus ja sen mahdollisuudet. Sitä olen näin jälkikäteen ihmetellyt, kuinka me ennätimme viikkojen ajaksi päivärippikouluun! Nykyäänhän lähes jokainen aloittaa jatko-opinnot jossakin oppilaitoksessa heti peruskoulun jälkeen. Tottapa silloin oli toisin.

Pääsimme ripille helluntaina. Voi sanoa, että se päivä oli meille itse kullekin eräänlainen vedenjakaja lapsuudesta aikuisuuteen. Kokoonnuimme valokuvaan kirkkomaalle. Siinä kuvassa meitä nuoria aikuisia on yli viisikymmentä. Keskellä edessä istuvat rippi-isämme Heikki Huumonen ja Lauri Otsamo.

Aina joskus katselen tuota kuvaa. Kyllä on yhteen kuvaan mahtunut suuri määrä nuoruuden kauneutta ja tulevaisuuden toivoa!
Ainakin kaikkien poikien nimet muistan, mutta kovin monta heistä en ole tuon kaukaisen päivän jälkeen nähnyt. Porukka hajaantui opiskelemaan ja työtehtäviin ympäri maata. Nyt he lähes kaikki ovat jo työuransa päättäneet ja päässeet eläkkeelle. Moni heistä on jo poistunut lopullisesti keskuudestamme.

Kunnioitan kaikkien heidän elämäntyötään ja saavutuksiaan, vaikka en niistä kovin paljon tiedäkään. Nuo muutamat rippikouluviikot sekä syksyllä että keväällä kokosi tuon joukon yhteen, tilapäiseksi yhteisöksi. Sitten jokainen lähti omille teilleen. Niinhän siinä kuului käydä. Yli viisikymmentä elämää on nyt eletty elämän keväästä vanhuuden rajoille saakka.

Tuskinpa moni muistaa, että Heikki Huumonen antoi meille elämänohjeeksi ja – evääksi virren, jonka numero nykyään on 310. ”Herra Jeesus kun täällä vain kanssamme on, emme kauhistu vastustajaamme”…Tule Herramme meitä nyt vahvistamaan, tule, virvoita voimalla Taivaan…”
Enpä voi kieltää, ettei tämä virsi olisi silloin tällöin soinut mielessäni.

Tapio Isokivelä

Takaisin Jutut -sivulle